Transnational death museum – ylirajaisen kuoleman museo
Olga Davydova-Minguet, Ismo Björn, Pekka Metso, Teemu Oivo, Pirjo Pöllänen & Oleg Reut
Tämän sivun pääasiallinen kuvamateriaali on tuotettu syksyllä 2021, hankkeemme Ylirajainen kuolema: kuoleman käytännöt ja muistot ylirajaisessa arjessa Suomen ja Venäjän välisellä rajallaalkuvaiheessa. Tällöin suomalainen ja venäläinen valokuvaajat kuvasivat hautausmaita: Kimmo Brandt Pohjois-Karjalassa ja Andrei Tsilikov Petroskoissa. Tämän lisäksi tutkijat ovat tuottaneet kuvamateriaalia runsaasti heidän liikkuessaan lukuisilla hautausmailla. Tässä sivustossa olevat muut kuin Brandtin tai Tsilikovin kuvat ovat Ismo Björnin ottamia. Tarkempi kuvaluettelo on sivun lopussa.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan hankkeemme työskentely ja ajattelu on ollut koetuksella. Sota oli tunkeutunut rauhanomaiseen, pitkään kehittyneeseen ylirajaiseen elämäntapaan Suomen ja Venäjän väliselle rajalle. Silti kuolema säilyttää ylirajaisen ulottuvuutensa. Sotakuolemat koskettavat ihmisiä ylirajaisesti. Ukrainalaiset pakolaiset ovat tuoneet kokemuksensa ja ylirajaiset suhteensa Pohjois-Karjalaan. Suomessa asuvat venäjänkieliset pyrkivät käymään synnyinseuduilla hoitamassa kuolemaan liittyviä asioita. Kuolema herättää meissä universaalia inhimillisyyttä ja myötätuntoa.
Pyhäinpäivänä Joensuun hautausmaalla oli vilkasta. Ihmisiä käveli yksin ja joukoin, perhekunnittain; pimenevänä iltapäivänä näki, että melkein kaikilla haudoilla paloi kynttilä, joskus monia. Kirkkain valomeri oli hautausmaan keskellä olevalla muistelupaikalla, jonne saattoi viedä kynttilöitä ja tulla muistelemaan myös muualle haudattuja omaisia, myös heitä joiden haudat saattoivat olla Suomen rajojen ulkopuolella. Ihmisiä virtasi paikalle tasaisina puroina, ja he puhuivat monia eri kieliä. Venäjänkielinen nuori nainen selitti päiväkoti-ikäiselle lapselleen, mitä täällä tehdään, miksi kynttilöitä tuodaan, ja mitä niille saa tai ei saa tehdä. Englantia ja suomea puhuva perhe yritti virittää kynttilöitä ja rauhoittaa itkevää vauvaa. Lähellä olevalla käytävällä eteni parikymmentä ihmistä, joista jotkut lauloivat suomeksi, mutta kaikki eivät osanneet laulujen sanoja, he vaikuttivat olevan Suomeen muuttaneita. Kynttilöiden lisäksi Suomeen haudattujen omaisten haudoille tuotiin myös kukkia tai muita muistoesineitä. (Ote kenttäpäiväkirjasta, 6.11.2021.)
Kuolleiden käsittely kuvastaa yhteiskunnan tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Nämä sivut kertovat transnationalismista kuolematutkimuksen kautta. Selvitämme, millaisen ylirajaisen kuolemanmaiseman Suomessa pääkaupunkiseudulla ja Pohjois-Karjalassa sekä Venäjällä Karjalan tasavallassa Petroskoissa sijaitsevat hautausmaat muodostavat. Metodologisina valintoina ovat kuljeskelevan etnografian, transnationaalin subjektin ja ”väärän katsojan” käsitteet. Näillä tavoittelemme ylirajaista arkeaan elävän ihmisen tapaa katsoa, kokea ja ymmärtää hautausmaita. Näemme hautausmaat julkisen ja yksityisen tilan affektiivisina yhdistelminä, jotka toimivat kansallisessa kontekstissa, mutta samalla ovat tekemisissä universaalin ilmiön, kaikkia yhdistävän kuoleman kanssa. Hautausmaiden julkista tilaa voidaan käyttää ihmisten yksilöittämiseksi, kansallistamiseksi ja erottamiseksi toisistaan, mutta yksityisen surun ja elämän katoavaisuuden läsnäolo voi myös yhdistää ihmisiä eritasoisten kansallisten rajojen yli.
Käytetyt metodologiat
Kuljeskeleva etnografia
Tutkimuksessa sovelletaan kuljeskelevan
etnografian menetelmää, jossa kuljeskelu ei tapahdu pelkästään konkreettisissa ja fyysisissä paikoissa. Etsimme kuolemaa ja sen transnationaalisuutta niin ihmisten haastattelupuheesta, epävirallisista keskusteluista omaisten ja kuoleman ammattilaisten kanssa, hautausmailta kuin netnografisesta aineistostakin. Kuljeskeleva etnografiamme pakenee paikkojen määrittelyn lisäksi myös ajan määrittelyä, samaan aikaan kun luemme tutkimustamme varten koottua dokumenttiaineistoa ja kuljeskelemme hautausmailla, niin teemme aineistostamme tulkintoja sekä nykypäivästä että historiasta.
Tutkimuksessa sekä aineiston kerääminen että sen analysointi on tapahtunut kuljeskelun kautta. Tämä kuljeskelu tarkoittaa meille hämmästelyä ja ihmettelyä sekä nöyryyttä aineistoamme kohtaan, myös sen hyväksymistä, että tulkintoihimme liittyy voimakas vaikutelmanvaraisuus (”meistä vaikuttaa ja tuntuu siltä”). Kuljeskelu-menetelmä kyseenalaistaa objektiiviseen tutkimuksen tekoon liittyviä selkeitä jakoja tutkittaviin ja tutkijoihin, kenttätyöhön ja analyysiin, kuten myös tieteelliseen ja ei-tieteelliseen kirjoittamiseen. Metodologiana kuljeskelu katsoo tietämistä aina keskeneräisenä ja vaillinaisena prosessina.
Transnationaali subjekti
Moninaisuuden aikana kaikki olemme
transnationaaleja subjekteja, koska maailma ympärillämme on ylirajainen ja moninainen, eikä kukaan meistä elä tyhjiössä. Tästä seuraa se, että mikäli transnationaalisuus määritetään kansallisen ja paikallisen vastakohdaksi, niin me kaikki muutumme ”vääriksi katsojiksi”. Moninaistuvassa, transnationaalissa maailmassa me kaikki huomaamme oman katseemme kansallisuuden ja sen vaillinaisuuden. Tämä ”stereonäkeminen” on toisaalta tämän ajan pakottamaa, toisaalta kumpuaa meidän inhimillisyydestämme ja yhteiskunnallisuudestamme. Pohdimme identiteettejämme, kuuluvuuksiamme, historiantuntemuksiamme, tunteitamme ei ainoastaan ”omassa” ja ”kansallisessa” kontekstissa, vaan laajemmin, Toista huomioiden – ja samalla kuvitellen. Oma katseemme muuttuu ”moniääniseksi”, ylirajaiseksi, yhtymäkohtia hakevaksi ja samalla rajoja huomioivaksi ja niitä pohtivaksi.
”Väärä katsoja”
Mielikuvat, historiakertomukset, paikat asettuvat
väestöjen moninaistumisen kautta uudelleen tulkittaviksi. Voiko ihminen ”maahanmuuttaa hautausmaahan”, joka jo lähtökohtaisesti sisältää käsityksen jostain valmiista, perinteistä, juurista ja historiasta. Kuinka muualta tullut arkeaan elävä transnationaali subjekti katsoo hautausmaata? Hän tunnistaa sen hautausmaaksi, mutta hän katsoo sitä toisin. Se ei herätä niitä kuuluvuuden tunteita, ei sitä käytöstä, joita häneltä hautausmaalla odotetaan. Transnationaali subjekti on kansallisesta poiketen säröinen, ”väärä” – me kaikki olemme transnationaaleja subjekteja, koska emme elä irrallaan ympäröivistä yhteiskunnista. Ajatellaan, että ”väärässä katsojassa” ei voi olla hautausmaahan liittyvää tapojen ja perinteiden ”luonnollisuutta” ja kansallisen kertomuksen perimistä, joka luo kansallista kollektiivia ja ohjaa ajattelua.
Käsitteemme ”väärä katse” perustuu tällaisen Toisen läsnäolon tiedostamiseen, Toisen silmiin. Toisen läsnäolo pakottaa meidät ”väärin katsovina” tuntevina ja empaattisina ihmisinä miettimään, miltä Toisesta tuntuu, eläytymään hänen asemaansa. ”Väärä katsoja” tiedostaa oman kansallisen katseensa, mutta pakottaa itsensä katsomaan Toisen kautta. Väärä katse tutkii ja kunnioittaa Toisen katsetta ja samalla hakee ymmärrystä ja hyväksyttävyyttä. Väärä katsoja ei katso tietoisesti väärin, hän on itseään ja samalla ympäristöään kyseenalaistava. Käsitteen ”väärä katsoja” kautta toivomme itse kunkin heräävän pohtimaan omaa kansallista, opittua katsettaan, asettumaan Toisen asemaan ilman kansallisia kulttuuria ja historiallisia taustatietoja kohteesta, siis ilman kansallista katsetta. Tässä tapauksessa kohde on hautausmaa.
Tutkimusta on tehty ylirajaisesti Suomessa ja Venäjällä, keskittyen raja-alueen hautausmaihin Joensuussa ja Tohmajärvellä sekä Petroskoissa Venäjän Karjalassa. Nämä kolme paikkaa ovat olleet systemaattisen inventoinnin kohteena, mutta hautausmaaetnografiaa ja -kuljeskelua on toteutettu myös pääkaupunkiseudulla, muualla Suomessa, Venäjällä ja aina ”siellä missä tutkimusryhmän jäsenet ovat olleet liikkeellä”. Seuraavana esittelemme systemaattisen kuvainventaarion pääkohteet Joensuu, Tohmajärvi ja Petroskoi, jonka jälkeen havaintoja jaotellaan temaattisesti.
Muistinpolitiikka ja hautausmaainventointi
Hautausmaavierailut kertovat ylirajaisuuden (transnationaalisuuden) arkipäiväisyydestä Suomessa. Samalla, kun Suomeen muualta muuttaneet omaksuvat suomalaista muistelukulttuuria, he osallistuvat muistelukulttuurin transnationalisoimisprosessiin. Maahanmuuttajat ottavat käyttöön suomalaista muistelukulttuuria, ja sitä sovitellaan osaksi ylirajaisia arjen käytäntöjä, ja samalla suomalainen hautausmaakulttuuri muuttuu ja saa uusia sävyjä. Kun maahanmuuttaja sytyttää kynttilän suomalaisena muistopäivänä suomalaisella hautausmaalla, hän toimii osana suomalaista muistelukulttuuria, mutta hän muistaa heitä, jotka noudattivat toisenlaista muistelutraditiota. Transnationaaliksi tulkittavalla muistelupaikalla sytytettävä kynttilä on keino muistaa niitä omaisia ja läheisiä, joiden haudat ovat valtion rajojen takana.
Keskeistä on kokijan näkökulma ja tuo kokija Suomessa on yhä useammin muu kuin perinteinen luterilaisen kirkon tradition kantaja, jonka ”juuret” – esivanhemmat – ovat kyseisellä hautausmaalla. Ajattelumme lähtökohtana on diasporatilassa elävä transnationaali subjekti – ihminen, joka tavalla tai toisella on sidoksissa sekä Suomeen että Venäjään. Transnationaalin subjektin elämänhistoria ja oma kokemus sisällyttävät kuolleiden muistamista ja hautausmailla käyntiä molemmin puolin rajaa. Hän voi olla Venäjän Karjalasta syntyisin oleva Suomessa asuva maahanmuuttaja, hänen Suomessa syntynyt lapsensa tai kantasuomalainen, jonka perheeseen kuuluu venäjänkielinen jäsen, tai työn tai harrastuksen kautta toisen maan asukkaiden kanssa tekemisissä oleva – kuka tahansa meistä. Hautausmaat kertovat ihmisten elämästä arjesta yhteiskunnallisten rakenteiden luomassa kehikossa sekä samaan aikaan ylirajaisuuden ja monikulttuurisuuden historiasta ja nykypäivästä. Hautausmaavierailulla voi seurata, kuinka kuolemankulttuurissa tapahtuva ylirajaistuminen ja transkulttuuristuminen näkyvät hautausmaille rakennetussa historiallisessa yksityisessä ja julkisessa tilassa ja muistissa. Keskeisiä ovat kysymykset, kuinka hautausmaan julkinen tila näyttäytyy transnationaalille katsojalle, ja voiko hautausmaa transnationaalissa monikulttuurisessa yhteiskunnassa rakentaa avointa ja ei-poissulkevaa yksityistä ja julkista muistia.
Näemme hautausmaat yhteiskunnallisen muistin rakennettuna infrastruktuurina. Tämä pysyväksi tarkoitettu infrastruktuuri muodostaa toimintaympäristön, eräänlaisen pelikentän monenlaisille julkisille ja yksityisille toimijoille, jotka ovat mukana sen ylläpitämisessä ja muutoksessa. Hautausmaita ei ole tarkoitettu ainoastaan kuolleiden sijoituspaikaksi, vaan niissä välittyvät kunakin historiallisena aikana vallalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet. Ne näkyvät hautausmaiden sisäisessä ja ulkoisessa arvojärjestyksessä, maankäytössä, rakennusten arkkitehtuurissa ja sijoitteluissa, kuten myös laajemmin luonnonmaisemassa, asemakaavoissa ja lainsäädännössä. Hautausmaiden suunnittelu ja toiminta noudattavat kansallisia ohjeistuksia ja vakiintuneita tapoja. Suomalainen ja venäläinen hautausmaasuunnittelu ja käyttötavat poikkeavat toisistaan. Suomessa hautausmaat noudattavat lainsäädäntöä ja seuraavat luterilaisen kirkon perinteen määrittelemää ohjeistusta. Venäjällä ohjeistus on väljää ja käytännöt seuraavat pääosin ortodoksisen kirkon opin sävyttämiä paikallisia perinteitä ja neuvostoaikana muodostuneita käytäntöjä, joten hautausmaat ovat moninaisia.
ASTU YLIRAJAISEN KUOLEMAN MUSEOON
POHJOIS-KARJALA
KARJALAN TASAVALTA
TEEMAT
JUURET
KANSALLISTETTU
SOTA
TRANSKULTTUURINEN
TUNTEET
YKSILÖLLINEN
