Hautamuistomerkit kertovat vainajan ja suvun sosioekonomisesta asemasta

Hautamuistomerkki kertoo vainajan yhteiskunnallisesta asemasta, mutta myös yhteiskunnasta ja sen arvoista. Vanhoissa säätyläisten hautamuistomerkeissä on pitkiä kirjoituksia, joissa kerrotaan heidän kunnia- ja arvonimensä. Taiteilijoiden suunnittelemat hautapatsaat ovat myös taideteoksia. Hautamuistomerkkien surevat ja rukoilevat naishahmot (orantit) kuvaavat voimakasta tunnetta. Muistomerkkien muodoissa on oma symboliikkansa. Katkenneet obeliskit tai paadet kertovat kesken jääneestä elämästä. Kivissä voi olla kirjoituksia ja mietelauseita. Goottilainen kirjaimisto on sekä symbolinen että tyylikysymys. Reunuskivillä varustetut haudat hautapatsaineen muodostavat monin paikoin oman kokonaisuutensa. Reunakivien sisus voi olla hiekkaa, sepeliä, tiilimurskaa tai valettu betonilla umpeen niin, että haudalla ei kasvanut mitään. Betonista valetut reunakivet kertovat vähävaraisten yrittäneen jäljitellä rikkaampiaan. Betoni oli hakattua kiveä halvempaa, mutta se rapautui nopeasti. 

Vanhoja puisia hautaristejä ja -paaluja ei ole Tohmajärvellä säilynyt. Risteihin merkittiin vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Paikkakuntakohtaiset erot ovat olleet suuria, ja eri alueilla olivat omat tapansa. Kaakkois-Suomessa saattoväki seurasi suntion kantamaa paalumaista puuristiä, joka pystytettiin haudalle. Tästä yksilöllisestä muistomerkistä saattoi tunnistaa vainajan kylän, suvun ja talon, vainajan yhteiskunnallisen aseman ja aviosäädyn. Viime vuosina on muutamissa seurakunnissa yritetty kunnostaa vanhoja puuristejä muistoksi paikkakunnan vanhasta hautausmaaperinteestä. Viime vuosina on esimerkiksi Parikkalan seurakunnassa kunnostettu vanhoja puuristejä muistoksi paikkakunnan vanhasta hautausmaaperinteestä.

Tohmajärven Kirkkoniemen tapaisilla vanhoilla hautausmailla ja etenkin niiden reunoilla on luonnonkivistä muotoiltuja yksinkertaisia hautakiviä. Ne yleistyivät talollisväestön keskuudessa 1800-luvulla. Pystykivien aikakautta kesti 1800-luvun puolivälistä aina 1910-luvulle. Pystykivi on kaikilta sivuiltaan hakattu tai hiottu. Pystypaadessa etusivu on käsitelty. Kovan mustan dioriitin käsittely on vaatinut ammattitaitoa ja karkaistujen terästyökalujen käyttöä ja rahaa. Hautakivet ovat peräisin samoilta louhimoilta kuin rakennuskivi, mutta muutamat louhimot ovat tuottaneet erikoishyvää kiveä. Hautakivien tarjonta ja mallit ovat paikallisia, ja samat koristeaiheet toistuvat hautausmaalla. Kivet, joissa kerrotaan vainajan ammatti, ja joihin on hakattu erilaisia, joko vainajan ammattiin liittyviä tai muita symboleita, ovat 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Täten on korostettu yksilöä, mutta myös hänen yhteiskunnallista asemaansa.

Hautausmaan reunoilta tapaa pieniä vähävaraisempien ja puolipystyjä hautakiviä ja tyynykiviä. Sellaisten on saattanut tahtoa haudalleen myös joku vaatimaton vainaja. Näissä kivissä ei vainajan nimen, syntymä- ja kuolinajan sekä ristin lisäksi ole muita symboleita. 

Hautausmailla olevat kiviristit ovat peräisin 1800-luvun loputa tai aivan 1900-luun alusta. Valurautaisia ristejä takoivat paikalliset sepät, mutta myös kotimaiset konepajat valoivat hautaristejä. Hautakivet syrjäyttivät valurautaiset ristit 1930-luvun alussa. Paikoin löytyy rautatangon päässä olevia peltisiä hautalevyjä. Ne olivat suosittuja 1900-luvun alussa. Toinen edullinen hautamuistomerkkimalli olivat metallikehyksen varassa seisovat valkoiset marmorilevyt. Ne tulivat muotiin 1930-luvun uusilla hautausmailla.

Tohmajärvellä monen suomalaisen hautausmaan tapaa erottuvat omaksi kokonaisuudekseen varakkaiden ja muiden silmäätekevien paikallinen ”rikkaiden lohkot tai – rinteet”, jossa hautamuistomerkit kilpailevat näyttävyydellään. Aidatussa sukuhaudassa voi olla jopa kymmenen hautasijaa. 

Hautakiven käyttö yleistyi kansan keskuudessa 1920-luvulla, kun Suomeen saatiin uusia laitteita, esimerkiksi hiekkapuhallin, joka helpotti ja halvensi kaiverrusta. Kaivertaminen halpeni, mutta kirkko kannusti vaatimattomuuteen ja yhteiskunnallinen kehitys painotti yhteisöä. Hautakivien koristelu ja symboliikka katosivat 1930-luvulla lähes täysin.

Varallisuuserot näkyvät ortodoksisilla hautausmailla ja ortodoksien haudoilla aivan samoin kuin luterilaisilla. Ortodoksien 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun hautakivet ovat peräisin samoista kiviliikkeistä kuin luterilaiset, erona on ainoastaan vinoristi, jolla viitataan suoraan ristiinnaulitsemiseen. Rikkaiden kauppiasperheiden haudoilla on suuria hautamuistomerkkejä. Hautakivellä viestitään edistyksestä ja sivistyksestä.

Yhteiskuntaluokat erottuvat hautausmaiden vanhoilla lohkoilla, mutta 1950-luvun hautauksista lähtien jatkunut tasapäinen hautakivistandardi on johtanut avariin ns. matkalaukkuhautausmaihin. Näissä kukaan ei erotu joukosta, eikä toinen nouse toista korkeammalle. Kuten koko yhteiskunnassa, niin myös hautausmailla yksilön korostamisesta siirryttiin 1900-luvun aikana kohti yhteisesti rakennettavaa luterilaisen arvopohjan omaavaa Suomea. Muistomerkkien tuli olla vaatimattomia. Hautausmailla yleistyi yksinkertainen, selkeä hautakivi. Yhtäläiset hautakivet julistavat tasa-arvoa hautausmailla. Matkalaukkumallinen hautakivi pitää sisällään kollektiivisen kulttuurimuistin ajalta, jolloin hyvinvointivaltiomalli oli kansakunnan ydintä.

Nykyisin hautausmailla tapahtuu uutta eriytymistä. Varakkuuden osoittaminen on hyväksyttävää, ja yhtä hyväksyttävää on olla sitä osoittamatta. Hautamuistomerkki voi olla näyttävä ja osoitus menestyksestä, mutta se voi olla myös tarkoituksellisen huomaamaton, pelkkä laatta yhteisessä muistokivessä.

Kuten koko suomalaisessa yhteiskunnassa, niin myös hautausmailla yksilön korostamisesta siirryttiin toisen maailmansodan jälkeen kohti yhteisesti rakennettavaa, luterilaisen arvopohjan omaavaa tasa-arvoistuvaa Suomea. Hyvinvointivaltion luokkaeroja tasoittavaa mallia levitettiin käytösoppaita myöten. Yhteisiä hyveitä olivat vaatimattomuus ja tyyneys. Yksityisten, muista erottautuvien ja vainajan ansioita korostavien hautamuistomerkkien sijaan suunniteltiin funktionaalisia yhtenäisiä hautausmaa-alueita. Tavoitteena oli avoin tila, hoidettu nurmikenttä.  Kokonainen hautarivi kylvettiin nurmeksi, kukkia käytettiin säästeliäästi, hautojen taakse istutettiin pensasrivi ja taustalle jätettiin tai istutettiin puurivi verhoamaan hautarivistöjen selät. Hautamuistomerkkien mitat normitettiin ja yksilöllistä suunnittelua rajoitettiin. Suuria sukuhautoja, samoin liiallista koristelua oli vältettävä. Suomalaisilla hautausmailla yleistyi matkalaukkumallinen musta hautakivi. Hautakivien teksti minimoitiin. Sukunimen korostaminen vahvisti perheen ja suvun merkitystä. Yksilöä ei mitenkään korostettu. Kuolinpaikan sai mainita vain erityistapauksissa. Elävien nimiä (lesket) ei hautakivin saanut kirjoittaa.

Matkalaukkukivien saavuttamaan suosioon vaikuttivat monet tekijät. Hautakiveksi soveltuvat granodioriitti ja gabro muuttuvat hiottaessa jalokivimaiseksi, ja se on miellyttänyt suomalaisia. Kiillotettu kivi on kestävä, mutta se on myös riittävän koristeellinen ja jopa modernina pidetty hautamuistomerkki. Kun koko hautausmaasuunnittelu tuki yhteiskunnan ajatusta demokratiasta ja tasa-arvosta, niin samankokoiset ja -muotoiset kivet edesauttoivat tässä pyrkimyksessä. Mukana oli luterilaista ajattelua hautausmaista Jumalan puistona ja myös suomalaisen kiven hiottua kauneutta. Suosiota lisäsi hautakivien teollistumisesta ja standardisoinnista seurannut kivien halpeneminen 1950-luvulla. Kaikilla ei kiviin olisi rahaa ollut, mutta valtio tuki vuodesta 1956 lähitien vähävaraisia kansalaisiaan hautausavustuksin. Kukaan ei erottunut joukosta, eikä toinen noussut toista korkeammalle. Tasaiset hautakivet ja hautakivirivistöt julistavat demokratiaa ja tasa-arvoa Suomen hautausmailla. Matkalaukkumallinen hautakivi pitää sisällään kollektiivisen kulttuurimuistin ajalta, jolloin hyvinvointivaltiomalli oli kansakunnan ydintä. Hautakivet kertovat yhteisöstä ja yhtäläisyydestä.

3D-hautakivi Kuusjärven (Outokumpu) hautausmaalta.