Hautapaikka yksilöllisenä paikkana osana hautausmaan julkista tilaa

Hautausmaan jokainen yksittäinen hauta rakentaa itsessään merkityksellisen paikan, ja omaisen hauta sitoo kunkin oman muistin yhteiseen hautausmaahan. Jokainen hauta on muistamista, mutta se on myös esittämistä. Yksityisen luonteensa lisäksi hautausmailla on julkinen luonne. Omaisten haudat mielletään yksityiseksi alueeksi, vaikka kenelläkään ei ole niihin yksiselitteistä omistusoikeutta. Kukkien istuttaminen haudoille ja hautojen hoitaminen poikkeavat muiden julkisten tilojen hoitamisesta. Hautausmaan erilaiset muistomerkit ovat samaan aikaan henkilökohtaisia ja yksityisiä, mutta ne ovat myös yhteisiä ja julkisia, yhteisöä rakentavia ja siitä pois sulkevia.

Talonpoikaisessa Suomessa hautausmaasta tehtiin osa talon naisten hoitamaa kodin piiriä. Sukuhauta osoitti kunkin talon ja perheen paikan yhteisössä. Haudan koko kertoi vauraudesta ja sen hoito talonpidosta. Sukuhaudasta muodostui eräänlainen talon jatke. Se oli talon julkinen kuva ja hauta oli eräänlainen etäis- ja pienoiskukkamaa, jonka hoitaminen oli naisten työtä. Haudan koko ja sen hoitaminen osoittivat talon paikan yhteisössä. Omaisten haudat ja niiden hoitaminen ovat tätä perua edelleen esittämistä, sitä ovat hautapaikka, hautamuistomerkki, koristeet, kukat. Kaikki ne kertovat arvoista, sidoksesta, identiteetistä ja viime kädessä kuuluvuudesta.

Suomalaisen yhteiskunnan muutos näkyy suomalaisilla hautausmailla selkeinä kerroksina. Vanhat säätyläistön hautamuistomerkit ovat näyttäviä ja täynnä arvonimiä ja ansioita. Arkkitehtien, kuvanveistäjien ja taiteilijoiden suunnittelemat patsaat erottautuvat ympäristöstään. Ne yksilöivät haudan ja nostavat yhden perheen ja suvun muiden yläpuolelle.

Yhteiskunnalliset asemat ilmenevät hautausmailla

Hautausmaalta myös erottuu, kuinka tavallinen kansa on seurannut säätyläisten antamaa esimerkkiä varojensa mukaan. Kivi oli kallista, mutta halu osoittaa vaurautta on ollut vahva. Hautamuistomerkkejä on jäljitelty mutta materiaaleista tingitty. Hakattujen kivien sijaan on esimerkiksi haudan reunakivenä käytetty kiveä jäljitteleviä valettuja sementtikehyksiä. Merkkihenkilöiden hautapatsaista on tehty suoria jäljennöksiä pienennettyinä tai hieman muokkaillen. Säätyläisten tapaan myös tavalliset ihmiset ryhtyivät 1800-luvun lopulla lisäämään hautamuistomerkkeihinsä vainajaa yksilöiviä, hänen elämäntyöhönsä tai ammattiinsa liittyviä merkkejä.  Kansakoulun opettajalle saatettiin kaivertaa ABC ja rakennusmestarille viivoitin, haudankaivajan haudalla voi olla lapio, rautatieläisen haudalla siivekäs junanpyörä. 

Vanhoista hautausmaista erottuu edelleen sen eri osien arvojärjestys, jakautuminen kahteen tai kolmeen luokkaan. Ensimmäisessä ovat arvokkaimmat, 1800-luvulla ostetut, ikuiseksi lunastetut sukuhaudat. Toisessa ovat olleet määräajaksi hankitut ns. multarahahaudat ja kolmannessa saattaa yhä löytää merkkejä linja- eli rivihaudoista. Vanhan säätyläistön ja yhteiskunnan yläluokan ei enää 1920-luvulla ollut suositeltavaa erottautua täysin omaksi ryhmäkseen. Piispainkokouksen malliohjesääntö 1929 ohjeisti, että hautausmaille ei saanut muodostua myöskään omaa varattomien aluetta, vaan linjahautojen toivottiin vuorottelevan muiden kanssa. Toiveista huolimatta monissa seurakunnissa yhteishaudat pidettiin poissa sukuhautojen alueelta. Tämä oli ymmärrettävää, sillä linjahauta oli osin peittämätön uutta vainajaa varten, ja haudasta levisi mätänevän ruumiin haju.

Demokratisoitumiskehityksestä huolimatta erilaisten sosiaalisten luokkien asemat ja arvostukset jäivät 1920- ja 1930-luvun hautauksissa näkyville. Varakkaimmat saattoivat lunastaa kahdesta neljään tai kuudesta kymmeneen hautasijaa ja erottautua täten sukuhaudan koolla muista. Oli myös mahdollista ostaa joitain paikkoja ikuiseen hoitoon ja hankkia näyttävä hautamuistomerkki. Näin monelle suomalaiselle hautausmaalle muodostui varakkaiden ja muiden silmäätekevien paikallinen ”rikkaiden rinne”, jossa hautamuistomerkit kilpailivat näyttävyydellään.

Yksilöllisestä kohti yhteisöllistä ja takaisin individualismiin

Luokkaerojen tasoittaminen oli teollistuvan ja modernisoituvan Suomen yhteiskunnan yhteinen päämäärä. Kuten koko yhteiskunnassa, niin myös hautausmailla yksilön korostamisesta siirryttiin kohti yhteisöä, luterilaisen arvopohjan omaavaa kansakuntaa. Funktionalismin tarkoituksenmukaisuus soveltui tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Yhteiskuntaluokat erottuivat vielä pitkään hautausmailla, mutta vähitellen tasapäinen hautakivistandardi johti modernin tyylipuhtaisiin avariin matkalaukkuhautausmaihin. Kukaan ei erottunut joukosta, eikä toinen noussut toista korkeammalle. Kun valtio samaan aikaan tuki vähävaraisia kansalaisiaan hautausavustuksin, niin yhtäläiset hautakivet julistivat demokratiaa ja tasa-arvoa hautausmailla.

Yhteisön ja yhteisöllisyyden sijaan on Suomessa 1990-luvun alusta lähtien painotettu yksilöä ja korostettu yksilön mahdollisuuksia. Yhteiskunnan eriarvoistuminen, arvojen muutos, yksilön nousu, erottautumisen halu ja näyttävyys sekä irtiotto perinteeseen näkyvät hautausmaalla uusien muistomerkkien mallien ja materiaalien kirjavuutena. Kun hyvinvointivaltion kauden hautakivet olivat painottaneet sukua ja perhettä korostamalla sukunimeä, niin nyt hautakivissä ryhdyttiin yksilöimään vainaja. Esille nostettiin etunimi, ja ehken jokin vainaja elämänkaarta kuvaava tai harrastuksiin viittaava symboli. Tämä tarkoitti paluuta 1800-luvun lopun malliin.

Kasvava yksilöllisyyden vaade leimaa koko hautausalaa. Hautakiviä jalostava teollisuus tuo uusia malleja markkinoille. Lintuja ja veneitä on ilmestynyt hautakiviin, ja ne ovat nousseet kiven päälle koristeiksi. Myös kirjaimisto muuttui. Tekniikan kehitys on mahdollistanut graniitin käytön yhä monipuolisemmin. Vainajien yhteiskunnallista asemaa ja varallisuuden esittämistä ei enää peitellä. Hillitty hautakulttuuri, jossa hautausmaan esteettinen ja emotionaalinen vaikuttavuus perustui samankaltaisten, samanarvoisten kivien (ja vainajien) toistoon, muuttuu vähitellen koristeellisemmaksi. Hautamuistomerkkiä ei sijoiteta osaksi hautausmaan kokonaisuutta.

Myös hautausmaista vastaava luterilaisen kirkko on halunnut eroon matkalaukunmuotoista hautakivistä, ja kirkon aiemmin tiukka ohjeistus jättää aiempaa enemmän vapauksia. Muutos alkoi vähitellen. Vainajan persoona oli mahdollista tuoda esille lisäämällä hautakiveen vainajan omakätinen nimikirjoitus. Seuraavaksi hautakiveen oli lupa liittää erilaisia merkkejä, jos ne kiteyttivät vainajan persoonan ja elämäntyön. Yksittäistä harrastusta ei heti pidetty riittävänä perusteena siitä kertovan kuvan tai tunnuksen saamiseksi kiveen.

Koristeet ja figuurit yksilöllistymisen merkkeinä

Yksilöityminen ulottui myös vanhoin hautakiviin, kun vainajien omaiset ryhtyivät lisäämään niihin koristeita, esimerkiksi hautakivien päälle istutettiin kullattuja tai pronssisia lintuja. Muista vanhoin kiviin kiinnitettävistä suosituimpia ovat veneet ja erilaiset eläinhahmot.  Erilaiset järjestöt näkivät hautakivissä mahdollisuuden markkinoida omaa asiaansa ja samalla saada rahaa. Etenkin erilaiset rintamamiesjärjestöt ja Lotta Svärd-muistoyhdistykset olivat tässä suhteessa aktiivisia. Hautaan kiinnitettävä messinkinen tammenlehväfiguuri tuli markkinoille jouluna 1993. Tammenlehvätunnuksen markkinoitiin muistuttavan vainajan osallistuneen ”maamme vapauden puolustussotiin 1939–1945”. Vapaussodan Perinnesäätiö kauppasi hautamuistomerkkiin kiinnitettävää kuparista valmistettua vapaussoturin hautamerkkiä. Se oli Vapaussodan muistomitalin mukainen, jossa oli Vapaudenristin kuvio ja vuosiluku 1918. Merkki sitoi vainajan muiston valkoisen Suomen perinteeseen ja sisällissotaan. Sotainvalidien Veljesliitolla oli tarjolla patinoidusta pronssista valmistettu sotainvaliditunnus. Näiden ja erilaisten muiden jälkikäteen asetettujen merkkien ja symboleiden myötä heräsi kysymys vainajan muiston hallinnasta ja siitä, olisivatko vainajat itse halunneet tulla muistetuksi esimerkiksi sodasta.

Kullekin paikkakunnalle hautakivet tulevat yleensä yhdeltä toimittajalta, joten käytännössä paikallisen hautaustoimiston ehdottamat kivet, hiontaa ja koristeaiheita myöten toistuvat samanlaisina. Omaleimaista on haluttu, mutta esimerkiksi kynttiläpaikka, joko kiveen tehtävä holviaukko tai kiveen liitettävä pronssinen lyhty, toistuvat hautausmaalla.

Hautamuistomerkki osoituksena kuolleen ja hänen omaistensa yhteiskunnallisesta asemasta

Suomalainen kivi on arvokasta, mutta sen hakkaaminen näyttäväksi muistomerkiksi kallista. Hautamuistomerkki on monelle tärkeä erottautumisen väline, eräänlainen statussymboli, joka kertoo myös vainajan omaisten paikasta yhteiskunnassa. Suomessa on 2000-luvun alussa tapahtunut sama kuin sata vuotta aiemmin: halutaan näyttävyyttä ja jäljitellä rikkaampia, mutta kun rahaa ei ole, niin on tyydyttävä halpakopioihin ja ulkomaiseen kiveen. Hautakiviä hankitaan ulkomailta, jossa niin materiaali kuin työ ovat suomalaista halvempaa. Etelä-Suomeen kiviä tuodaan Virosta omana tuontina tai hautaustoimistojen välittämänä. Itä-Suomessa on ollut mahdollista hankkia riittävän näyttävä hautakivi yksityisesti Venäjältä. 

Hautausmailla tapahtuu selkeää eriytymistä. Toisessa ääripäässä ovat haudat, jotka ovat taiteilijoiden hautataidetta, tai muuten näyttäviä muistomerkkejä. Näillä on myös tarkoituksensa, sillä sellainen hautamuistomerkki, jossa nähdään jokin kulttuurihistoriallinen arvo, esimerkiksi kuvanveistäjän työn jälki, saattaa säilyä hautausmaalla, vaikka haudan hallinta-aika on päättynyt. Toista ääripäätä esittää esimerkiksi Pyhäselän herrankansalaisen hautausmaa, jossa kukin on täysin anonyymi, kokonaan ilman merkkejä. Tässä pysyvän muistomerkin asettamisesta pidättäydytään tarkoituksella. Myös jonkin henkilön muiston vaalimista voidaan pitää niin tärkeänä, että hautaa hoidetaan seurakunnan varoin.