Hautausmaat kuvaavat ja kertovat, miten Suomen ja Venäjän kontekstissa, diasporisessa tilassa elävä ihminen voi nähdä hautausmaat ja ymmärtää niiden historiallisen muutoksen. Hautausmaat kertovat ihmisten eletystä arjesta yhteiskunnallisten rakenteiden luomassa kehikossa sekä ylirajaisuuden ja monikulttuurisuuden historiasta ja nykypäivästä. Ylirajainen elämä ja transkulttuurisuus näkyy hautausmailla rakennetussa historiallisessa yksityisessä ja julkisessa tilassa ja muistamisen tavoissa. Hautausmaakuljeskelun kautta voidaan kysyä, kuinka hautausmaan julkinen tila näyttäytyy transnationaalille katsojalle? Voiko hautausmaa transnationaalissa monikulttuurisessa yhteiskunnassa rakentaa avointa ja ei-poissulkevaa yksityistä ja julkista muistia?  

Muuttoliikkeiden myötä yhä useammat ihmiset, kuten Suomessa asuvat venäläiset elävät arkeaan useammassa kuin yhdessä maassa. Ihmisten elämän rakentuessa transnationaalissa tilassa muodostuu koettu ja eletty kulttuuri transkulttuuriseksi. Kulttuurin ilmentymissä ja esittämisessä on piirteitä useammasta erilaisesta kulttuurista. Hautamuistomerkit, niiden koristeet ja kukkaistutukset eivät enää esitä pelkästään venäläistä tai suomalaista hautausmaaperinnettä, vaan maahanmuuton myötä kulttuuriset tavat, tottumukset, materiaaliset objektit muodostuvat transkulttuuriksi. Hautamuistomerkkien linnut, vesiaiheet tai pienet enkelit ovat tällaisia transkulttuurisia objekteja, jotka kuvaavat niin suomalaiselle kuin venäläisellekin hautausmaakulkijalle menetetyn omaisen tärkeyttä ja kaipuuta. 

Esimerkiksi suomalaisella hautausmaalla pyhäinpäivänä lapsensa kanssa kynttilää sytyttävä venäjänkielinen nuori nainen muistaa niitä, jotka on haudattu Venäjälle. Mutta samaan aikaan hän on tässä ja nyt – suomalaisella hautausmaalla. Hänen kuolemanmaisemansa on ylirajainen. Muistamalla ”omia” vainajia Suomessa hän rakentaa kuuluvuutta, ei ainoastaan suomalaiseen paikalliseen yhteisöön, vaan myös omaa ylirajaista kuuluvuuttaan. Hänen läsnäolonsa suomalaisella hautausmaalla pyhäinpäivänä – samassa tilassa ja samaan aikaan yhdessä muiden muistelijoiden kanssa – muuttaa itse yhteisön ja paikan transnationaaliksi. Kulttuuriset tavat, tottumukset, kuten kynttilän sytyttäminen muuttuvat näin transkulttuuriseksi muistamiseksi. 

Hautausmaaetnografialla pyrimme tekemään transnationaalit kuolemanmaisemat näkyviksi Suomen ja Venäjän kontekstissa. Hautausmaat sekä rakentavat että kertovat transnationalismista suomalais-venäläisessä kontekstissa.

Hautausmaa affektiivisena tilana on omiaan herättämään ”väärässä katsojassa” niin kyseenalaistajan kuin ymmärtäjän. Hautausmaalla kuolema on konkreettisesti läsnä kaikkia ihmisiä yhdistävänä ja universaalina sekä transkulttuurisena. Hautausmaa on yhtä aikaa julkinen ja yksityinen tila ja täten valottaa yhteiskunnallisia valtasuhteita sekä auttaa yksittäistä ihmistä ymmärtämään vallan tapaa toimia. Hautausmaa on myös poliittinen näyttämö, julkisten ja yksityisten kannanottojen areena. Ylirajaisuuden ja transkulttuurisuuden näkökulmasta on tärkeä kysyä, otetaanko arkipäiväistynyt ylirajaisuus huomioon, kun hautausmaita suunnitellaan ja käytetään.