Väärä katsoja hautausmaalla kansallistetun muistin äärellä

Hautausmaiden suunnittelu ja toiminta noudattavat kansallisia ohjeistuksia ja vakiintuneita tapoja, joiden kautta myös suomalainen ja venäläinen hautausmaasuunnittelu ja käyttötavat poikkeavat toisistaan. Suomalainen hautausmaasuunnittelu ja hautaamisen käytännöt pitävät kiinni lainsäädännöstä ja seuraavat luterilaisen kirkon määrittelemää ohjeistusta ja perinnettä. Venäjällä ohjeistus on väljempää ja hautaamisen ja hautausmaasuunnittelun käytännöt noudattavat pitkälti neuvostoaikana muodostunutta käytäntöä ja ovat moninaisempia. Suomessa kansakunnan rakentamisessa hautaus- ja hautausmaakulttuurin opetus on ollut osa kansallista sivistystehtävää. Hautausmaalla on vahva asema suomalaisen yhteiskunnan perustana ja kuvana. Venäjällä hautausmaa on pikemmin paikka, jonne kuolleet ruumiit sijoitetaan, ja vastuu hautojen ylläpitämisestä siirtyy perheille. Kansallinen muisti on hautausmaasta erotettu ja esittäytyy kaupunkien keskustoissa.

Suomessa kansallistettu muistaminen tulee ilmi hautausmailla vähintään kahdella tasolla. Hautausmaat julkisena tilana ilmentävät kansallista muistamista niin rakennetussa ympäristössä kuin rituaaleissa. Hautausmailla yksityistä tilaa edustavat yksittäiset haudat ja niiden hautamuistomerkit, ja myös näissä kansallistettu muisti nostetaan usein esiin esimerkiksi niihin kiinnitettyjen sotaveteraanimerkkien kautta.

Sotakuolema hautausmaan julkisessa muistissa

Sotiin liittyvä julkisen tilan muisto on Suomen ja Venäjän välillä erilaista. Venäjällä Neuvostoliiton perijänä sotiin liittyvä muisto on sijoitettu kaupunkien ja asutusten keskusaukioille, mutta Suomessa se sijoittuu ennen kaikkea hautausmaille, mikä tekee hautausmaista keskeisiä sotiin liittyvien muistin- ja identiteettipolitiikkojen paikkoja. 

Sekä Venäjällä Karjalan tasavallassa että Suomessa sotiin liittyvät muistinpaikat esittävät omat kansakunnat hyökkäyksen kohteena, ja keskittyvät esittämään ”meidät” puolustajina, uhreina ja sankareina. Täten nämä muistinpolitiikat on osoitettu omalle kansalle ja ne sisältävät mielikuvan toisesta. Ne on osoitettu myös toiselle ylirajaisen tilan konfliktisessa dialogissa, jossa yksityiset muistin tilat luovat ymmärtävää samaistumista, mutta julkinen muisti ohjaa pohtimaan myös viholliskuvia ja vastakkainasetteluja. 

Nykyisessä transnationaalissa subjektissa, kahta maata ja kansallisuutta yhtä aikaa elävässä ihmisessä, nämä esitykset herättävät epävarmuutta ja levottomuutta. 

Transnationaali katsoja havahtuu pohtimaan hautausmaiden muistomerkkeihin sisältyvää sanomaa ja niiden poliittista ohjailua. Sotamuistin kuvasto on rajan molemmin puolin yhteistä ja ymmärrettävää: sankari, suojaava äiti ja lapsi. Sen sijaan, että sota olisi esitetty sotineiden kansojen yhteisenä tragediana, kuten transnationaali katsoja sen kokee, sotaa esitetään kansallistettuna kärsimyksenä, uhrivalmiutta korostaen ja ”toista” syyttävästi. 

Aleksandr Etkind (2015) on ehdottanut, että julkinen muisti on syytä jakaa analyyttisesti ”kovaan rautaan” (hardware) ja ”pehmeään softaan” (software). Rauta edustaa julkisen muistin pysyviä, fyysisiä rakenteita – muistopatsaita, museoita, kaikkea muuta rakennettua ympäristöä. Softana voi nähdä helpommin muuttuvia, joustavia, ajan henkeen vastaavia kulttuurisia tuotteita – kirjallisuutta, esittävää ja visuaalista taidetta yms. Myös Mischa Gabowitshch (2020) on tähdentänyt, että muistopatsaat ja se, kuinka ihmiset niitä käyttävät omassa muistamiseen liittyvässä toiminnassa, on nähtävä erillisinä. 

Joensuun hautausmaa näyttäytyy tyypillisenä suomalaisena kaupunkihautausmaana. Sen kaupungin keskustaa lähimmässä etuosassa sijaitsevat keskeisimmät Suomen sotiin liittyvät muistopatsaat ja sankarihaudat. Sankarihautarivit alkoivat muodostua sotien aikana, kun taisteluissa kaatuneita tuotiin kotikuntiin haudattaviksi. Joensuuhun tuotiin myös tunnistamattomia vainajia. Vainajien jäännöksiä on tuotu Joensuuhun haudattavaksi 1990-luvulta lähtien Venäjällä sijaitsevilta taistelupaikoilta.

Sotiin liittyvien muistomerkkien joukkoon kuuluvat Tunnistamattomien sekä rajan taakse jääneiden sankarivainajien muistomerkki (1997), Väsynyt sotilas (Korpisoturi) -muistomerkki (1990), Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki (1967) sekä Ikuisuutta kohti -muistomerkki (1953). Näille lasketaan kukkia ja seppeleitä itsenäisyyspäivänä ja sotien muistopäivinä. 

Armas Tirrosen suunnittelema Ikuisuutta kohti -muistomerkki välittää surua ja kunnioitusta kaatuneita ja sodasta selvinneitä kohtaan, joita symboloivat aikakaudelle tyypilliset, korostetun arkiset kahden sotilaan ja naisen hahmot. Väsynyt sotilas -muistomerkki esittää realistisemman maassa istuvan, sotien uuvuttaman sotilaspukuisen hahmon, joka poikkeaa sankarillisten hahmojen kaanonista. Veistoksen taustalla olevat laatat symboloivat Äänisen aaltoja, ja niihin on kaiverrettu sodassa kaatuneiden erilaisten karjalaisten nimiä. Puolesta heimon ja maan -omistuskirjoitus viittaa patsaan lahjoittajien, Karjalan Sivistysseuran ja Karjalan pitäjäseurojen näkemykseen sodista. Näiden kahden ison veistoksen rauhanomainen viesti on varsin selvä, vaikka viittaus heimoon palauttaa mieleen sota-aikaisen arvomaailman. 

Juhlissa Kohti ikuisuutta -veistos on keskeinen. Sen edessä pidetään puheet ja sen äärelle lasketaan eniten seppeleitä. Vaikka patsaat esittävät enimmäkseen surua ja kunnioitusta, juhlapuheissa tuodaan esille enemmän sotineiden sankaruutta, ja vedotaan nykysukupolvien valmiuteen puolustaa isänmaata samassa hengessä kuin aiemmin. 

Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien yleisöstä maahanmuuttajataustaiset pohjoiskarjalaiset puuttuivat (Davydova-Minguet 2018), kunnes Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan toi paikalle myös heitä. Sotavainajien haudat ja muistopatsaat, mutta ennen kaikkea niiden toimiminen kansallisten juhlapäivien näyttämönä tekevät hautausmaasta vahvasti kansallistetun, ja kansakuntaisuuden luomisen näkökulmasta keskeisen osan kaupunkitilaa.

Muistinpolitiikkaa Petroskoin katukuvassa 

Petroskoissa sotamuisto (sotilaiden haudat ja sota-aiheiset muistopatsaat) eivät keskity hautausmaille, vaan muisto jakautuu kaupungin keskustan (missä valtaosa muistopatsaita sijaitsee) ja hautausmaiden välille. Kaatuneiden (joukko)hautoja löytyy keskustassa sijaitsevasta Zarekan ja kaupungin laidalla sijaitsevasta Peskin hautausmailta. Merkkipäivinä näillä pidetään joitain juhlallisuuksia, mutta nimenomaan kaupungin keskustan monumentaalinen ”muisti-infrastruktuuri”, jonka rakentaminen aloitettiin jo neuvostoaikana, muodostaa Venäjän tärkeimmän kansallisjuhlan, voitonpäivän ja siihen viittaavien muistopäivien päänäyttämön.  

Leninin aukio muodostui kansallistetun muistin tyyssijaksi jo varhaisneuvostoajalla. Sinne, Pietarissa Mars-kentällä aloitetun tavan mukaan, haudattiin 1919 alkaen vallankumouksellisia toimijoita ja taistelijoita. Heidän joukossaan olivat Jaakko Rahja, Johan Järvisalo ja Santeri Nuorteva. Toisen maailmansodan aikana aukiolle haudattiin Petroskoin puolustukseen osallistuneita upseereja. 

Vuonna 1969 Leninin aukiolle haudattiin Karhumäen alueelta kaatuneiden neuvostosotilaiden jäännökset. Näin muodostui Tuntemattoman sotilaan muistomerkki, jonne sytytettiin Mars-kentältä tuotu ”ikuinen tuli”. Tämä liitti Karjalan yleisneuvostoliittolaiseen kertomukseen ”yhteisestä sodasta fasismia vastaan” ja osaltaan häivytti sodan julkisesta muistista Suomeen liittyviä tapahtumia ja Karjalan väestön ristiriitaisia kokemuksia miehitysajalta. (Antoshchenko et al. 2017.) Niin neuvostoaikana kuin Neuvostoliiton kaaduttua Leninin aukio hautamuistomerkkeineen on toiminut tärkeimpien kansallisjuhlien, ensin vallankumouksen päivän ja sitten voitonpäivän, viettopaikkana. 

Ikuisen tulen tyylisiä sotamuistomerkkejä on sittemmin pystytetty eri puolille kaupunkia. Näiden tyylipiirteinä ovat hiottuja hautakiviä muistuttava olemus, yleistettävyys ja eräänlainen kasvottomuus ja tekijättömyys. Nämä muistomerkit välittävät tulkintamme mukaan ennen kaikkea sotakuolemien ja niiden muiston valtiollisuutta, persoonattomuutta, ja jonkinlaista yhdenvertaisuutta. 

Uusimmille, 2010-luvulta lähtien pystytetyille muistomerkeille, on ominaista niiden eriyttäminen tietyille ”sankarikohderyhmille”: rajavartijoille tai turvallisuusviranomaisille. Valtiollinen johto viestii näin asemaansa nykyisessä valtajärjestelmässä. Erityisen näyttävä tässä suhteessa on Voitonbulevardille pystytetty turvallisuuselinten sota-ajan sankareille omistettu pystysuora, pistimenmuotoinen pylväs. Neuvostoajan päätyttyä kaupunkiin on pystytetty enemmän sotamuistomerkkejä kuin koko neuvostoaikana. Aiempana kuvattua Etkindin teesiä mukaillen valtion ohjaamasta sankarillisesta sotamuistista on tullut uuden venäläisen ideologian ”rauta”.

Kaupungin julkiseen sotamuistiin on 2000-luvulla ilmestynyt myös figuratiivista patsasainesta. Sotilaiden, äitien ja lasten realistiset hahmot ovat helposti ymmärrettäviä, ja niiden on ilmeisesti ajateltu herättävän enemmän samaistumista ja emotionaalista reaktiota katsojassa. Tällainen on Vapunvaltakadun ja Anohininkadun risteykseen (Kunniakujalle) 2020 pystytetty Venäjän äitien muistopatsas, joka tavallaan hyödyntää Kuolemattoman rykmentin (voitonpäivän muistokulkueen) estetiikkaa. Sen tekijä, kuvanveistäjä Salavat Shtsherbakov ryhmineen on tuottanut satoja konservatiivista monumentaalisrealistista tyyliä jatkavia veistoksia ympäri Venäjää ja sen ulkopuolelle. Petroskoin sotakunnian kaupunki -pylväs on myös heidän käsialaansa. Näitä he ovat tuottaneet ainakin neljäänkymmeneen kaupunkiin. Petroskoihin ilmestyneet patsaat edustavat yleisvenäläistä valtion ohjaamaa julkisen muistin politiikkaa.       

Muistinpolitiikkaa haustausmailla

Vaikka hautausmaat edelleen pysyvät pääosin erillään virallisesta julkisesta muistitoiminnasta, myös niitä on ryhdytty ottamaan käyttöön muistipoliittisessa toiminnassa. Peskin hautausmaan edustalla paljastettiin 2017 suomalaisen miehitysajan keskitysleirien uhrien muistomerkki. Yli 70 vuotta sodan jälkeen pystytetty kivinen muistomerkkikokonaisuus on massiivinen ja mahdollisimman keskeisessä paikassa. Se kertoo muistinpolitiikassa tapahtuneesta muutoksesta: nyt suomalaisesta miehityksestä luodaan kuvaa käyttäen toisaalta neuvostoaikaista tahatonta uhria esittävää (jumalan)äitikuvastoa, toisaalta suomalaista miehitystä rinnastetaan fasistiseen holokaustiin. Uusi muistopatsas on pystytetty ”julkis-yksityisen kumppanuuden” periaatteella: sen ovat rahoittaneet liikemies, Venäjän federaationeuvoston IVY-maiden komitean puheenjohtaja Andrei Molchanov ja Duman ylähuoneen jäsen, Sergei Radonzhskin hyväntekeväisyyssäätiön toimitusjohtaja Grigori Morozov. Heidän nimensä on kaiverrettu patsaan takaosaan.

Petroskoin hautausmaat ovat kaupunkikeskustaa moniäänisempiä muistinpaikkoja. Saksalaiset ja unkarilaiset järjestöt pystyttivät 2000-luvun vaihteessa Peskin hautausmaalle muistokivet Petroskoissa sodan jälkeen kuolleiden saksalaisten ja unkarilaisten sotavankien haudoille. Zarekan hautausmaalla sijaitsee edelleen Stalinin terrorin uhrien muistopatsas.

Kohti transnationalismia

Maahanmuuttajien kuolemaa seuraavat ruumiin hävittämisen ja sosiaalisen kuoleman käytännöt voivat olla mitä moninaisimpia. Ne ilmentävät sekä toteuttavat monia juurtumista ja liikettä vahvistavia strategioita. Kuolema, joka väistämättä sitoo ja ”paikallistaa” ruumiita, kuten myös epäsuorasti perheitä ja yhteisöjä, osallistuu monella tavalla ylirajaisten suhteiden luomiseen, niin yksilöllisellä, yhteisöllisellä kuin valtiollisten toimijoiden tasolla. Kuolemassa ja sen muistamisessa hautausmailla korostuvat kuolleiden ja jäljelle jääneiden ihmisten kuuluminen.

Mielikuvat, historiakertomukset ja myös hautausmaat asettuvat väestöjen moninaistumisen kautta uudelleen tulkittaviksi. Voiko ihminen maahanmuuttaa hautausmaahan, joka jo lähtökohtaisesti sisältää käsityksen jostain valmiista, perinteistä, juurista ja historiasta? Kuinka muualta tullut arkeaan elävä transnationaali subjekti katsoo hautausmaata? Hän tunnistaa sen hautausmaaksi, mutta hän katsoo sitä toisin. Se ei herätä niitä kuuluvuuden tunteita, ei sitä käytöstä, jota häneltä hautausmaalla odotetaan. Transnationaali subjekti on kansallisesta poiketen säröinen, väärä. Hänessä ei voi olla hautausmaahan liittyvää tapojen ja perinteiden ”luonnollisuutta” ja kansallisen kertomuksen perimistä, joka luo kansallista kollektiivia ja ohjaa ajattelua.

”Väärän katsojan” kokemat tunteet poikkeavat niistä, joita häneltä hautausmaa kansallistettuna julkisena tilana ikään kuin edellyttää. Transnationaali-katsojuus nostaa esille itsestään selvinä pidetyt asiat, kuten esimerkiksi sen, että Suomessa hautausala on lähes kokonaan luterilaisen kirkon hallinnassa tai Venäjän hautausmaiden hallinnan luonteen epämääräisyyden. Samalla hautausmaa yksityisenä muistin ja surun tilana herättää hänessä universaaleja, ”toiseen” samaistavia tunteita. Affektiivisena tilana hautausmaa on omiaan herättämään väärässä katsojassa niin kyseenalaistajan kuin ymmärtäjän.

Tänä moninaisuuden aikana muutumme kaikki ”vääriksi katsojiksi”, jos pystymme huomaamaan oman katseemme kansallisuuden. Tämä stereonäkeminen on ajan pakottamaa, ja samaan aikaan se kumpuaa meidän inhimillisyydestämme ja yhteiskunnallisuudestamme.

Hautausmaalla ymmärrys ja myötätunto toisia samassa tilanteessa olevia kohtaan on vahva. Hautausmaa luo voimakkaan uskonnollisen ilmapiirin, joka ei ole minkään yksittäisen uskonnon mukainen, vaan hautausmaalla eräänlaisen pyhän käsittäminen ja kokeminen on yhteistä ja monien erilaisten kulttuureiden määrittämää. Hautausmaa on hyvä paikka pohtia identiteettejämme, kuuluvuuksiamme, historiantuntemuksiamme, tunteitamme ei ainoastaan omassa ja kansallisessa kontekstissa, vaan laajemmin, toista huomioiden – ja samalla kuvitellen. Oma katseemme muuttuu moniääniseksi, ylirajaiseksi, yhtymäkohtia hakevaksi ja samalla rajoja huomioivaksi ja niitä pohtivaksi. 

Käsitteen ”väärä katsoja” kautta toivomme itse kunkin heräävän pohtimaan omaa kansallista, opittua katsettaan, asettumaan toisen asemaan ilman kansallisia kulttuurisia ja historiallisia taustatietoja kustakin kohteesta, siis ilman kansallista katsetta. Tässä tapauksessa kohde on hautausmaa.