Sota näkyy Tohmajärven hautausmaalla selkeänä. Lähes kaikki hautausmaan keskeisimmät muistomerkit liittyvät tavalla tai toisella sotaan. Niin sisällis- kuin talvi- ja jatkosodan sankarihaudat muistomerkkeineen ovat Tohmajärvellä, kuten jokaisella Suomen paikkakunnalla, aivan kirkon vierellä. Suomeen ei rakennettu erillisiä sotilashautausmaita tai tuntemattoman sotilaan hautoja, joten sankareiden muisto on kirkkomaalla läsnä, mutta usein myös arkipäiväisyydessään ohitettava. Monessa muussa maassa sotilaiden muistoa vaalitaan seremoniallisilla sankarihauta-alueilla. Venäjällä sankarihautausmaat ovat pyhiinvaelluskohteita, joten siellä käyminen on rituaali.

Sankarihautausmaat ovat patsaiden ja muiden muistomerkkien tapaan vahvoja toimijoita ja poliittisia vaikuttajia, Niiden sanoma selkeä: tavoitteena on luoda kaikille katsojille kollektiivisesti sama näkemys yksituumaisesta kansallista yhtenäisyydestä. Muiden sotamuistomerkkien tapaan sankarihautausmaissa on väistämättä mukana vihollinen, jota vastaan on sodittu.  Muistomerkki nostaa esille kysymyksen kuulumisesta ”meihin” vai ”heihin”.

Sankarihautausmailla samanmuotoisten ja samaa materiaalia olevien hautamuistomerkkien järjestelmällinen toistaminen rakentaa vahvaa esteettistä ja emotionaalista tilaa. Sankarihautausmaahan liitettiin alkujaan erilaisia hyveitä. Sankarihautausmailla oli tehtävänsä sotatraumojen purkupaikkana. Se oli paikka, jossa yksityiselle surulle annettiin julkinen tila, ja jossa surusta tehtiin yhteistä. Sankarihautausmaa oli ennen kaikkea konsensusta, pyrkimystä sisällyttää sankareiden muiston sanomaan poliittisen oikeiston ja vasemmiston näkemykset ja samaan aikaan vielä erilaiset kulttuuri- ja yhteiskuntapiirit, suomenruotsalaiset ja muut vähemmistöt. Sota voimisti uskonnon merkitystä. Sankarihautausmaan vainajista tuli uskonsotureita. Vaikka kansallista yhtenäisyyttä pidettiin toivottavana, se myös tiedettiin kuvitelmaksi. Yhtenäinen hautakivimalli, tekstityypit ja luterilainen kirkkomaa peittivät alleen niin ortodoksit kuin ateistit, oikeistolaiset kuin vasemmistolaiset.

Jotta sankarihautausmaa täytti tehtävänsä, sankarihautatoimikunnat joutuivat rajoittamaan omaisten osuutta hautojen hoidossa. Omaisten tuomia kukkien pidetään edelleen häiritsevänä, sillä ne rikkovat hautausmaan yhtenäisyyden ja erottelevat jotkut vainajat muista erilleen. Monet haudat jäävät unohduksiin ja kokonaan huolenpitoa vaille. Omainen saa pestä hautakiven hellävaraisesti itse, mutta kunnostamistoimenpiteitä ei saa tehdä. Se tehtävä kuuluu yhteisesti hoidettavaksi eli seurakunnalle.

Sotilas on voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Tohmajärven sankaripatsaan sotilas on taistelija parhaassa miehen iässä. Hän on isänmaan vartijasotilas, vakava, patriarkka isä, joka valvoo poikiaan ja sotilas, joka muistelee rintamatovereitaan. Hän on kansanarmeijan sotilas ja itsenäisen maan mieskansalainen. Tohmajärven sankaripatsaan olemus ei ole rukousta ilmentävästä asennostaan nöyrän luterilainen, ei melankolinen tai alistuva, eikä hän korosta sodan tragediaa.

Vihollissoturia ei Tohmajärven sankaripatsaassa, kuten ei suomalaisissa muistomerkeissä muutenkaan, kuvata. Vihollinen voi olla läsnä vain implisiittisenä, viittauksena näkymättömään viholliseen, odotettuun tulosuuntaan tai se voi esiintyä sankarin olemuksessa kuten Tohmajärvellä.

Kauempaa katsottuna Tohmajärven sankaripatsas muistuttaa obeliskia.  Näin se luo tappiosta huolimatta voittoisaa tunnelmaa. Läheltä katsottuna paljastuvat patsaan muut yksityiskohdat. Patsaan alusta on betonilla muurattua luonnonkiveä. Malliltaan ja tekotavaltaan se sitoo patsasta Tohmajärven Lahdensillan taistelun muistomerkkiin ja suojeluskunnan perinteeseen. Tämä Yrjö Laine-Juvan suunnittelema neljä metriä korkea ja kaksi ja puolimetriä korkea betonilla luonnonkivistä muurattu muistomerkki paljastettiin 1928 paikalle, jossa tohmajärveläisten väitettiin taistelleen Suomen sodan aikana 1808 venäläisiä vastaan. Karkeista graniittiharkoista ja luonnonkivistä valmistetut muurit ja seinämät olivat suosittuja jo 1930-luvulla. Esi-isien taisteluista kertova muistomerkki merkitsi kuvitteellisen taistelupaikan, jossa paikallisten, suomalaisiksi määritellyt talonpojat olivat nimenomaan suomalaisina puolustaneet kotiseutuaan ja maataan ikuista vihollista, vierasta valloittajaa vastaan.

Tohmajärven sankaripatsas on Tapio Wirkkalan suunnittelema, mutta muulta osin Tohmajärven sankarihautausmaa on hänen isänsä Ilmari Virkkalan suunnittelema. Hän suunnitteli sankarihautausmaita itse ja poikiensa Tapion ja Tapion kanssa kymmenille paikkakunnille. Ilmari Virkkala suosi muistomerkeissään ja hautakivissään karkeaksi hakattua graniittia. Hänen suunnittelemissaan sankaripatsaissa on usein tekstejä ja koristeita. Tapio Wirkkalan patsaissa rekvisiittaa on vähemmän.

Tohmajärven sankarihauta-alueen suunnitteli maan johtava hautausmaasuunnittelija Ilmari Virkkala. Sankarihaudat sijoitettiin aivan kirkon viereen, vuoden 1918 valkoisten sankarivainajien ja kellotapulin väliin. Sankarihaudat muistomerkkeineen täydensivät kirkkomäen sotamuistomerkkien ryhmää ja liittivät kaatuneet osaksi valkoisen Suomen muistoa ne suoraan yhdistäen. Tohmajärven valkoisten sankaripatsas oli paljastettu Joensuun suojeluskuntapiirin kesäjuhlien yhteydessä 1921. Kirkkomäen erikoisuus on toinen sisällissodan valkoisten sankaripatsas: talvisodan alueluovutusten jälkeen Pälkjärveltä tuotu valkoisten sankaripatsas pystytettiin Tohmajärvelle 1964. Tohmajärvellä talvisotaa 1939–1940 ja jatkosotaa 1941–1944 ei erotella, eikä Lapin sotaa (15.9.1944-27.4.1945) mainita. Suomen sankarihautausmailla Lapin sodan kaatuneiden muistaminen on ylipäätään harvinaista, mikä selittyy osin sillä, että tuossa sodassa ei paikkakuntalaisia kaatunut, mutta ei täysin. (Kormano 2014 35; ks. Saivo toim. 1955.)

Sankarivainajien muisto on esitetty muistojuhlissa toistuvilla rituaaleilla vuodesta toiseen lähes samalla tavoin. Keskeiseksi on noussut tarina uhrauksista, kansallisen konsensuksen saavuttamisesta ja talvisodan hengestä. Puheissa on kehotettu välttämään epäjärjestystä ja vastakkainasettelua. Näissä muistotilaisuuksissa ylläpidetty muisti on virallista muistia, jota ei ole mielellään haastettu. Tuo virallinen muisti on rakennettu riittävän epämääräiseksi ja sovittavaksi, joten siihen on saattanut samaistua ainakin osin myös poliittinen vasemmisto.

Varsinaisen kirkkomaan ulkopuolella ja hautausmaan muurin takana on Kalpa-kivi. Tämä kuvanveistäjä Veikko Jalavan valmistama 7.divisioonan muistomerkki paljastettiin Kirkkoniemessä 1973 ja muistomerkkiä täydentää vuonna 1977 paljastettu muistolaatta, jossa on kuvattuna divisioonan taistelujen vaiheet.  Jatkosotaan lähdön muistomerkki nivoutuu yhteen Kirkkoniemen muiden muistomerkkien kanssa. Se on osa pyhää, ja saa väistämättä liitoksen pyhään, mutta se kertoo vain yhden joukko-osaston tarinaa kesällä 1941 alkaneesta hyökkäyssodasta. Muistomerkkiin liittyy tieto saksalaisjoukkojen läsnäolosta Kirkkoniemessä ja sen pappilassa. Tämä kerrataan myös uusimmassa Tohmajärven kuntahistoriassa (Juvonen 2020, 362.) Muistomerkki murtaa pakosta tarinaa puolustustaistelusta ja yhteisestä asiasta.

Vanhan hautausmaan aidan ulkopuolella oleva Tohmajärven alueella kuolleiden neuvostosotilaiden muistomerkki liittyy sodan tarinaan, jossa toista osapuolta esittää sotaan lähtö ja toista puolta vihollisen uhrit. Molempia muistomerkkejä hoidetaan, muistetaan ja niiden kertomusta pidetään yllä ja tuotetaan uudelleen. Kukat ja seppeleet kertovat, että ne ovat rituaalipaikkoja, osa kollektiivista muistelukäytäntöä. Vanhan hautausmaan kiviaidan ulkopuolelle on haudattu 17 neuvostoliittolaista sotilasta.

Tohmajärven kivisten hautakivien joukossa on puinen hautamuistomerkki. Tämä Heikki Konosen rakentama muistogrobu paljastettiin 1982. Se muistuttaa Suojärven Hyrsylänmutkassa vangiksi jääneiden ja siviilisotavankeudesta paluumatkalla kuolleiden kohtalosta. Tohmajärven kautta palautettiin Hyrsylän mutkan noin 1800 asukasta. Kirkkoniemeen haudattiin yhdeksän matkalla kuollutta.

Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki on Tohmajärvellä kuten myös muualla yksinkertainen, Karjalan vaakunalla koristettu muistokivi.